Kommentit
Henkisenväkivallan uhrien naisten vertaistukiryhmä
Väkivaltaisesta suhteesta toipuminen tarvitsee paljon aikaa ja oikeanlaista tukea. Lyömätön Linja Espoossa työntekijät ovat olleet, korvaamaton apu minulle itselleni tämän asian tiimoilta. Kävin puolitoista vuotta Lyömättömässä linjassa väkivallanuhrien tukipalveluissa. Yksilötapaamisten lisäksi kävin myös 10 kertaa kestävässä naisille suunnatussa Henkisenväkivallanuhrien- ryhmässä. Tässä tekstissä haluankin kertoa kuinka paljon tuon kaltainen vertaistuki, on ainakin omalla kohdallani auttanut toipumisessani.
Alun perin ajatus siitä, että minä menisin väkivallanuhrien tukiryhmään, tuntui kovin vieraalta minulle. Ensinnäkin minua ahdistaa ja jännittää tuollaiset sosiaaliset tilanteet, missä on uusia ihmisiä, yleisestikin ottaen todella paljon. Sen lisäksi ajatus, että joutuisin puhumaan omista henkilökohtaisista asioistani ääneen, kuumotti minua aivan äärettömästi. Olin myös edelleen siinä uskossa, että minä olin se väkivallantekijä ja on täysin minun syytäni, miten X parisuhteessamme käyttäytyi. X oli saanut minut manipuloinnillaan uskomaan, että hän on uhri ja, että minua pahempaa narsistista väkivallantekijää on hyvin vaikea löytää. Sen takia minua hävetti ja pelotti mennä ryhmään puhumaan parisuhteen asioista, sillä pelkäsin, että sielläkin kaikki ovat samaa mieltä kuin X, ja tämän takia minut henkisesti kivitettäisiin saman tien. Minä myös vähättelin aivan liian paljon sitä kaikkea, mitä parisuhteessamme oli tapahtunut ja mitä X oli minulle tehnyt. Pelkoni olivat kuitenkin aivan turhia, ja olenkin äärimmäisen tyytyväinen itseeni, että uskalsin ryhmään osallistua, ja erittäin kiitollinen Lyömättömän Linjan henkilökunnalle, että tämänkaltaisia vertaistuki ryhmiä järjestetään.
Ryhmän ensimmäinen tapaaminen jännitti minua aivan suunnattomasti. Olin tuolloin melkoisissa paniikki/stressi/ahdistus tiloissa, joiden takia meinasin jättää ryhmään osallistumisen väliin ihan kokonaan. Meitä oli ryhmässä muistaakseni 7 naista, sekä 2 ohjaajaa. Muistan kuinka istuin nojatuolissa, ja minua ahdisti. Olin ottanut ennen tapaamista ahdistus ja jännitysoireisiin määrättyjä lääkkeitäni, m***a siitäkin huolimatta kehoni rupesi reagoimaan tilanteeseen fyysisesti. Olin varma, että jos ahdistukseen voi kuolla, niin se tapahtuu siinä hetkessä siihen kyseiseen nojatuoliin. Minä hikoilin, sydämeni tykytti ja silmäni värisivät sekä nykivät todella epämukavasti, ja tuntui, että kaikki energiani meni siihen, että yritin keskittyä hillitsemään oireita. Tapaamisissa oli aina tarjolla pientä syömistä ja juomista, m***a ensimmäisellä kerralla en pystynyt ottamaan itselleni niistä mitään. Olin aivan varma, kaataisin tärinän takia kahvit syliin tai sitten tukehdun ruokaan, jonka vuoksi joutuisin häpeämään itseäni entistäkin enemmän.
Ryhmäkerrat koostuivat aina kahdesta osiosta. Ensin käydään kuulumiskierros läpi ja sen jälkeen jokaiselle kerralle oli tietynlainen teema, minkä pohjalta keskusteltaisiin. Kaikilla osallistujilla oli oma puheenvuoronsa, jolloin sai kertoa omista ajatuksistaan. Ensimmäisen tapaamisen tarkoitus oli hieman tutustua toisiin ja kertoa kuka on, ja minkä takia on osallistunut ryhmään. Minä pitelin silmiäni kiinni ja yritin hengitellä rauhassa, ja näyttää siltä, että keskityin kuuntelemaan mitä muut puhuivat. Mitä lähemmäksi tuli se hetki, että minun pitäisi sanoa jotain, niin sitä korkeammalle sykkeeni nousivat. Oman puheenvuoroni koittaessa, taisin ensimmäisenä sanoa, että minua jännittää todella paljon. Jännityksen ääneen sanoittaminen helpotti oloani hieman, ja sain kerrottua muille omasta tilanteestani. Ensimmäisen tapaaminen oli minulle henkisesti ja fyysisesti melkoisen rankka kokemus. Muistan, kuinka pyöräilin tapaamisen jälkeen vajaat viisi kilometriä kotiin ja kotiin päästyäni minulla laukesi yksi pahimmista paniikkikohtauksistani. En saanut puhuttua mitään. Tunsin, kuinka paniikkikohtaus otti minusta vallan. Oloni oli niin kamala, että jouduin riisumaan itseni aivan alastomaksi ja en kyennyt muuhun kuin makaamaan. Minua heikotti, hikoilutti ja tärisin aivan suunnattomasti, olin taas kerran aivan varma siitä, että kuolen tähän oloon. Paniikkikohtaus tavallaan yllätti minut, sillä loppujen lopuksi kuitenkin koin ryhmä tapaamisen pelkästään positiivisena. Jälkikäteen tilannetta tarkasteltuna, on kuitenkin ihan ymmärrettävää, että jännitys ja ahdistus laukesi kunnolla turvallisessa koti ympäristössä.
Ensimmäisen tapaamisen jälkeen ryhmässä käyminen muuttui kuitenkin paljon helpommaksi, vaikka tapaamiset minua aina hieman jännittivätkin. Ryhmä tapaamisia oli siis 10 kertaa ja naisten ryhmä kokoontui pääsääntöisesti kerran viikossa. Ryhmässä käyminen on täysin luottamuksellista sekä turvallista, eikä ryhmässä puhutuista asioista tai ihmisistä puhuta ryhmän ulkopuolella. Ryhmässä ei myöskään arvostella tai vähätellä kenenkään puheita, tunteita tai kokemuksia. Jokaisella oli oikeus kertoa omista asioistaan juuri sen verran kuin halusi. Tuohon aikaan kävin melkoista kamppailua väkivaltaisesta parisuhteesta irtaantumisen lisäksi myös muiden mielenterveydellisten ongelmieni kanssa, joten välillä olin henkisesti todella väsynyt tai ahdistunut. Tuntuikin helpottavalta, että jos jotkut kerrat koin puhumisen liian ahdistavaksi, niin myös se, että olin lähinnä kuuntelijan roolissa, oli täysin hyväksyttyä.
Ryhmään osallistuminen on ollut minulle äärimmäisen tärkeää toipumiseni kannalta. En osannut edes odottaa sitä, miten paljon apua on, että pääsee puhumaan vaikeista väkivaltaan liittyvistä kokemuksista, tuntemuksista ja asioista ihmisille, jotka oikeasti ymmärtävät ja tietävät mistä puhutaan. Puhumisen lisäksi, tärkeää oli myös se, että kuuli muiden samankaltaisista kokemuksista. Tietenkään se, että muutkin ovat joutuneet kokemaan väkivaltaa parisuhteessaan, ei ole millään tavalla hyvä asia, m***a kokemus ymmärretyksi tulemisesta on äärimmäisen tärkeää. Itselleni, toisten kokemusten kuuleminen, avasi silmiäni paljon. Ryhmässä käyminen sai minut tajuamaan entistäkin paremmin sen, kuinka paljon olinkaan vähätellyt parisuhteessani tapahtuvaa väkivaltaa ja kuinka paljon olin siitä itseäni täysin turhaan syyttänyt. Ryhmässä käydyt keskustelut avasivat paljon uusia näkökulmia sekä ajattelutapoja myös siihen, miten olisin itsekin voinut toimia parisuhteessani toisin. Ryhmässä käyminen on ollut toipumisen, voimaantumisen ja asioiden käsittelemisen kannalta tärkeitä askeleita ja iso kasvun paikka minulle.
Väkivallan kokemuksista ja sen aiheuttamista traumoista ei ole todellakaan helppoa puhua. Monet meistä vähättelevät tapahtumia ja häpeävät sitä, mitä heidän parisuhteissaan tapahtuu. Väkivallan uhrin ei kuitenkaan tulisi olla se, jonka pitää tilannettaan hävetä. Kiitän jokaista naista, joka osallistui tähän samaan uhrien ryhmään kanssani. Arvostan paljon heidän rohkeuttaan kertoa omista kokemuksistaan, kuuntelemisesta, ymmärryksestä ja kaikesta vertaistuesta mitä heiltä sain. Näiden rohkeiden naisten vertaistuen avulla, pääsin etenemään omassa prosessissani paljon eteenpäin. Toivon myös, että jokainen muukin ryhmään osallistunut, on saanut samankaltaisen positiivisen kokemuksen ja päässyt etenemään oman tilanteensa kanssa parempaan suuntaan. Vertaistuki, kuunteleminen ja puhuminen ovat yksinkertaisuudessaan erittäin tärkeitä ja voimakkaita apukeinoja vaikeiden asioiden äärellä.
Isot kiitokset kuuluvat, taas kerran, myös Lyömättömälle linjalle, ja etenkin naisten ryhmän ohjaajille Miika Peltoselle ja Minerva Huoviselle! Miika ja Minerva onnistuivat ammattitaidollaan luomaan lämpimän, turvallisen ja luottamuksellisen ilmapiirin naisten ryhmälle, johon oli tästä syystä helppoa ja mukavaa osallistua. Minulle tämän kaltainen ilmapiiri on ollut äärimmäisen tärkeää, sillä minun on muutenkin vaikeaa olla uusissa tilanteissa vieraiden ihmisten kanssa. Ryhmäkertojen teemat olivat myös erittäin tärkeitä ja hyvin mietittyjä väkivallan uhrien tukemisen kannalta. Olen koko sydämestäni kiitollinen Minervalle ja Miikalle tärkeästä työstä mitä he tekevät, ja mahdollisuudesta osallistua tähän naisten vertaistuki ryhmään. Suosittelen ehdottomasti kaikille väkivallanuhreille vertaistuki ryhmiin osallistumista. Tiedän oma kohtaisesta kokemuksesta, että tämän kaltainen toiminta voi olla henkisesti ja fyysisesti hyvinkin rankkaa ja saattaa laukaista paljon erilaisia tuntemuksia, ajatuksia ja fyysisiäkin reaktioita, m***a silti se on sen arvoista. On kuitenkin hyvä etukäteen tiedostaa, että tällaisia vahvoja reaktioita saattaa tulla, eikä niitä tarvitse säikähtää. Niissä tilanteissa on tärkeää yrittää olla mahdollisimman ymmärtäväinen ja armollinen itseään kohtaan, ja antaa kehon käydä kaikenlaiset tuntemukset ja reaktiot läpi. Vaikeiden asioiden äärelle ei kannata jäädä yksin, vaikka niistä puhuminen tuntuisikin alkuun vaikealta.
Vertaistuen voima on korvaamatonta!
-Honne
Valoa, ei väkivaltaa - pukeudu oranssiin!
Espoon lähisuhdeväkivaltatyön toimijat Espoon kaupungin Omatila, Turvakoti Pellas ja Lyömätön Linja Espoossa ry ovat mukana vuoden 2020 Valoa ei väkivaltaa -kampanjassa.
Haastamme kaikki espoolaiset pukeutumaan oranssiin keskiviikkona 25.11, jolloin kampanja huipentuu YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen päivään.
Kampanja puolustaa naisten ihmisoikeuksia, ruumiillista koskemattomuutta ja oikeutta väkivallattomaan elämään.
Jos vastustat naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, tunnusta väriä!
Espoon kaupunki, Omatila
Lyömätön Linja Espoossa
Pääkaupungin turvakoti ry.
Tänään 25.5. vietetään kansainvälistä kadonneiden lasten päivää.
Joka vuosi Suomesta kaapataan noin 35 lasta. Se on 35 lasta liikaa. Lapsikaappaus on Suomen rikoslain mukaan rangaistava teko. Ennen kaikkea se rikkoo lasten ihmisoikeuksia.
Vetoamme kaikkiin vanhempiin: päättäkää lastenne asioista sovussa myös eron jälkeen. Älkää erottako häntä toisesta vanhemmasta ja tutuista oloista väkisin ja yllättäen.
Alla oleva video on puhuttu suomeksi, englanniksi, ranskaksi, arabiaksi, espanjaksi, venäjäksi ja kreikaksi.
Lisää kieliversioita löydät blogista:
https://ensijaturvakotienliitto.fi/kaapatutlapset/blogi/25-5-vietetaan-kansainvalista-kadonneiden-lasten-paivaa/.
Yhteistyössä: Lyömätön Linja Espoossa ja Familia kahden kulttuurin perheille. Suurkiitos teille!
*
May 25th is celebrated as the International Missing Children’s Day.
Every year, about 35 children are abducted from Finland. That is 35 children too many. Child abduction is a criminal offence according to the Finnish law. Above all, it violates the human rights of the child.
We appeal to all the parents: decide matters of your children peacefully, even after a divorce. Do not separate the child from the other parent and from a familiar environment involuntarily and unexpectedly.
The video below is spoken in Finnish, English, French, Arabian, Spanish, Russian and Greek.
You’ll find more languages on the blog:
https://ensijaturvakotienliitto.fi/kaapatutlapset/blogi/25-5-vietetaan-kansainvalista-kadonneiden-lasten-paivaa/.
In collaboration with Lyömätön Linja Espoossa and Familia kahden kulttuurin perheille. Thank you!
