Pikkupolku - Lyhyt- & nepsyterapiaa sekä nepsyvalmennusta

16/03/2026

𝐀𝐃𝐇𝐃 – 𝐩𝐨𝐩𝐜𝐨𝐫𝐧-𝐚𝐢𝐯𝐨𝐭

(Pikkupolun oma kuvaus ADHD:sta)

ADHD-aivoja voidaan kuvata joskus sillä, kuin pää olisi täynnä poksahtelevia popcorneja.

Kun kuormitus kasvaa, popcorn alkaa poksahdella vielä nopeammin. Ja sitä on koko ajan yhä vaikeampi hallita.

Ajatukset eivät tule yksi kerrallaan.
Vaan ne tulevat yhtä aikaa.

Yksi ajatus jää tähän hetkeen.
Toinen sinkoilee jo aivan muualle.
Kolmas lähtee liikkeelle, vaikka edelliset ovat vielä kesken.

Ei ihme, että aivot väsyvät nopeasti.

Kun popcorn alkaa poksahdella, yksi jyvä laukaisee helposti seuraavan. Sama tapahtuu ADHD-aivoissa.

Ajatus synnyttää uuden ajatuksen.
Ärsyke keskeyttää tehtävän.
Uusi idea vie huomion toisaalle.

ADHD:ssa aivojen on vaikeampi säädellä tarkkaavaisuutta ja toimintaa. Se voi näkyä ulospäin levottomuutena, kuin sinkoilevat popcornit ilman kantta.

Siksi keskittyminen voi katketa helposti ja tehtävien loppuun saattaminen on usein vaikeaa.

Arjessa se voi näkyä esimerkiksi näin:

– aloitat tehtävän
– huomaat jotain muuta
– muistat kolmannen asian
– ja lopulta yksikään niistä ei valmistu

Ei siksi, ettei ihminen yrittäisi.

Vaan siksi, että ADHD vaikuttaa siihen, miten aivot ohjaavat tarkkaavaisuutta, impulsseja ja toiminnan järjestystä.

Ja kun kuormitus kasvaa, popcorn alkaa poksahdella vielä nopeammin.

Ääniä.
Aikatauluja.
Velvollisuuksia.
Sosiaalisia tilanteita.
Muistettavia asioita.

Yksi lisäjyvä lisää kattilaan – ja kaaos on valmis.

Silloin ADHD-ihminen voi näyttää ulospäin esimerkiksi:

– levottomalta
– hajamieliseltä
– impulsiiviselta
– tai siltä, ettei mikään valmistu

Todellisuudessa aivot yrittävät käsitellä liian montaa asiaa yhtä aikaa.

ADHD ei siis ole laiskuutta.
Se ei ole huonoa kasvatusta.

Se on tapa, jolla aivot käsittelevät maailmaa.

Siksi ADHD-ihminen ei useimmiten tarvitse lisää moitteita.

Hän tarvitsee keinoja, jotka auttavat pitämään popcornit paremmin hallinnassa.

Rutiineja.
Selkeitä rakenteita.
Ajanhallinnan työkaluja.
Ymmärtäviä ihmisiä ympärille.

Kun tuki toimii, popcorn ei katoa.

M***a se ei enää räjähtele hallitsemattomasti.

Se pysyy paremmin kasassa.

- Pikkupolku -

12/03/2026

𝐊𝐮𝐧 𝐚𝐩𝐮 𝐞𝐢 𝐭𝐮𝐥𝐞 𝐚𝐣𝐨𝐢𝐬𝐬𝐚

Harvoin ihminen putoaa suoraan syvälle.

Kaikki alkaa paljon aiemmin.

Lapsesta, joka kuormittuu.
Nuoresta, joka alkaa jäädä pois koulusta.
Tilanteesta, jossa kaikki ei ole hyvin.

M***a kukaan ei näe. Ei kuule. Eikä ymmärrä tarpeeksi.

Jos ympäristö ei näe tilannetta oikein ja ajoissa, asiat kertaantuvat ja muuttuvat. Aluksi kyse voi olla yksittäisistä poissaoloista. Väsymyksestä. Ahdistuksesta, jolle ei ole sanoja. Vähitellen kuormitus kasvaa.

𝐊𝐮𝐨𝐫𝐦𝐢𝐭𝐮𝐬 𝐯𝐨𝐢 𝐬𝐲𝐧𝐭𝐲𝐚̈ 𝐦𝐨𝐧𝐞𝐬𝐭𝐚:

– haasteita ei tunnisteta tai ymmärretä
– yritetään jatkuvasti mahtua muottiin, joka ei sovi
– asioita jää selvittämättä → puhutaan vain pärjäämisestä
– ympäristö on liian kuormittava jatkuvien vaatimusten vuoksi
– ihminen ei saa tukea silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.

𝐉𝐚 𝐬𝐢𝐥𝐥𝐨𝐢𝐧 𝐢𝐡𝐦𝐢𝐧𝐞𝐧 𝐚𝐥𝐤𝐚𝐚 𝐯𝐚𝐣𝐨𝐭𝐚 𝐲𝐡𝐚̈ 𝐬𝐲𝐯𝐞𝐦𝐦𝐚̈𝐥𝐥𝐞.

Silloin kyse ei ole enää vain koulupoissaolosta.

Kyse on ihmisestä, joka on yrittänyt selvitä liian raskaassa tilanteessa liian pitkään yksin. Kyse on usein myös koko perheen kuormasta ja hyvinvoinnista.

Moni aikuinen kantaa mukanaan asioita, jotka alkoivat jo lapsuudessa tai nuoruudessa. Moni kantaa mukanaan tilanteita, joissa kuormitus jäi huomaamatta. Tai ymmärrys ei vielä riittänyt näkemään sitä, mitä pinnan alla tapahtui.

𝐒𝐢𝐤𝐬𝐢 𝐞𝐧𝐧𝐚𝐥𝐭𝐚𝐞𝐡𝐤𝐚̈𝐢𝐬𝐲 𝐨𝐧 𝐧𝐢𝐢𝐧 𝐭𝐚̈𝐫𝐤𝐞𝐚̈.

Mitä aikaisemmin ihminen tulee nähdyksi ja kuulluksi, sitä helpompi tilanteeseen on vielä tarttua.

Joskus yksi ymmärtävä kohtaaminen, oikea kysymys tai ajoissa saatu tuki voi olla juuri se käsi, joka estää ihmistä vajoamasta syvemmälle.

Siksi näistä asioista pitäisi puhua enemmän. Eikä vasta silloin, kun ihminen on jo liian syvällä. Vaan silloin, kun hän vielä yrittää pysyä pinnalla.

𝐍𝐲𝐤𝐲𝐚̈𝐚̈𝐧 𝐞𝐧𝐧𝐚𝐥𝐭𝐚𝐞𝐡𝐤𝐚̈𝐢𝐬𝐲𝐚̈ 𝐨𝐧 𝐤𝐚̈𝐲𝐭𝐚̈𝐧𝐧𝐨̈𝐬𝐬𝐚̈ 𝐯𝐚̈𝐡𝐚̈𝐧.

Koska kaikkea ei tunnisteta oikein. Ei ole oikeanlaista ja oikea-aikaista tukea ja osaamista. Yleensä asiat tunnistetaan liian myöhään.

Apua ei saa, koska haasteet eivät näyttäydy vielä muille. Ja se ei ole kenellekään oikein.

11/03/2026

𝐊𝐨𝐮𝐥𝐮𝐭𝐮𝐤𝐬𝐢𝐚 𝐨𝐧 𝐩𝐚𝐥𝐣𝐨𝐧.
𝐌𝐮𝐭𝐭𝐚 𝐦𝐢𝐤𝐬𝐢 𝐚𝐫𝐤𝐢 𝐞𝐢 𝐬𝐢𝐥𝐭𝐢 𝐦𝐮𝐮𝐭𝐮?

Työpaikoilla koulutetaan jatkuvasti.
Nepsy-koulutuksia on paljon.
Menetelmiä kehitetään.
Malleja uudistetaan.

Uusia koulutuksia syntyy koko ajan lisää ja lisää. Tarpeeseen, sanovat.

Olen jo pitkään huomannut jotain, mikä pysäyttää:

Usein arjessa, siellä missä ihminen oikeasti elää, opiskelee ja yrittää selviytyä. Niin apu ei aina vieläkään kohtaa sitä, mitä lapsi tai nuori oikeasti tarvitsee.

Eikä kyse ole siitä, etteikö koulutuksia olisi. Kyse on usein siitä, että auttajan oma ymmärrys ei vielä siirry arkeen.

Nepsy-haasteita ei voi ratkaista pelkillä menetelmillä tai yksittäisillä koulutuksilla.

Lisäksi tarvitaan mukaan:

– aitoa kiinnostusta
– halua ymmärtää
– käytännön osaamista
– riittäviä resursseja toimintaympäristön arkeen.

Ja ennen kaikkea sitä, että lapsen tilanne nähdään kokonaisuutena. Ei vain käytöksenä tai yksittäisenä ongelmana, jota yritetään korjata.

Kun ymmärrys kasvaa, myös arki voi muuttua. Siksi tästä on vihdoin tärkeää puhua, rehellisesti ja avoimesti.

10/03/2026

𝐊𝐮𝐧 𝐤𝐨𝐮𝐥𝐮 𝐞𝐢 𝐧𝐚̈𝐞 𝐞𝐢𝐤𝐚̈ 𝐲𝐦𝐦𝐚̈𝐫𝐫𝐚̈ 𝐤𝐚𝐢𝐤𝐤𝐞𝐚

Kaikki koulupoissaolot eivät kerro samaa tarinaa. Harvoin kukaan haluaa lintsata ilman syytä.

Liian usein lapsi jää pois koulusta ahdistuksen, kuormittumisen tai muun mielenterveyden syyn vuoksi. Ja vanhempi ilmoittaa poissaolon oikein, terveydelliseksi.

𝐒𝐢𝐥𝐭𝐢 𝐬𝐞 𝐬𝐚𝐚𝐭𝐞𝐭𝐚𝐚𝐧 𝐦𝐮𝐮𝐭𝐭𝐚𝐚 𝐥𝐮𝐯𝐚𝐭𝐭𝐨𝐦𝐚𝐤𝐬𝐢 𝐩𝐨𝐢𝐬𝐬𝐚𝐨𝐥𝐨𝐤𝐬𝐢.

Tämä ei ikävä kyllä ole ollenkaan harvinainen tilanne.

Moni lapsi ja nuori jää oikeasti pois koulusta siksi, että mieli ei vain jaksa enää. Kuormitus on sillä hetkellä lapselle liian suuri kannettavaksi ja ahdistus liian vahva kulkeakseen eteenpäin tai ympäristö liian raskas.

𝐒𝐢𝐥𝐭𝐢 𝐦𝐢𝐞𝐥𝐞𝐧𝐭𝐞𝐫𝐯𝐞𝐲𝐝𝐞𝐧 𝐬𝐲𝐢𝐭𝐚̈ 𝐞𝐢 𝐚𝐢𝐧𝐚 𝐧𝐚̈𝐡𝐝𝐚̈ 𝐨𝐢𝐤𝐞𝐢𝐧𝐚 𝐭𝐞𝐫𝐯𝐞𝐲𝐝𝐞𝐥𝐥𝐢𝐬𝐢𝐧𝐚̈ 𝐬𝐲𝐢𝐧𝐚̈, 𝐯𝐚𝐢𝐤𝐤𝐚 𝐣𝐮𝐮𝐫𝐢 𝐬𝐢𝐭𝐚̈ 𝐧𝐞 𝐨𝐯𝐚𝐭.

Kun poissaolo merkitään luvattomaksi, viesti on lapselle itselleen ja perheelle karu:

”𝑇𝑎̈𝑡𝑎̈ 𝑠𝑦𝑦𝑡𝑎̈ 𝑒𝑖 𝑝𝑖𝑑𝑒𝑡𝑎̈ 𝑝𝑎̈𝑡𝑒𝑣𝑎̈𝑛𝑎̈.”

Ja juuri silloin lapsi tarvitsisi eniten ymmärrystä.

Kyse ei aina ole siitä, että lasta ei huvittaisi mennä kouluun. Vaan kyse on usein siitä, että lapsi ei vain yksinkertaisesti pysty. Josta myös vanhempi stressaa, ahdistuu ja kuormittuu. Ja tällöin tarvittaisiin koulun puolelta enemmän ymmärrystä ja tukea.

𝐒𝐢𝐤𝐬𝐢 𝐤𝐨𝐮𝐥𝐮𝐢𝐬𝐬𝐚 𝐭𝐚𝐫𝐯𝐢𝐭𝐭𝐚𝐢𝐬𝐢𝐢𝐧 𝐞𝐧𝐞𝐦𝐦𝐚̈𝐧:

• ymmärrystä eri mielenterveyden osa-alueista
• oikeanlaista tietoa neurokirjosta ja kuormituksesta
• ihmisiä, jotka osaavat katsoa käytöksen taakse

Koska käytös on viesti. Ja joskus se poissaolo on viimeinen keino selvitä.

𝐎𝐧𝐤𝐨 𝐬𝐢𝐧𝐮𝐥𝐥𝐚 𝐤𝐨𝐤𝐞𝐦𝐮𝐬𝐭𝐚 𝐭𝐢𝐥𝐚𝐧𝐭𝐞𝐞𝐬𝐭𝐚, 𝐣𝐨𝐬𝐬𝐚 𝐥𝐚𝐩𝐬𝐞𝐧 𝐤𝐮𝐨𝐫𝐦𝐢𝐭𝐮𝐬 𝐤𝐨𝐮𝐥𝐮𝐬𝐬𝐚 𝐣𝐚̈𝐢 𝐡𝐮𝐨𝐦𝐚𝐚𝐦𝐚𝐭𝐭𝐚?

18/02/2026

̈isy

18/02/2026

16/02/2026

𝐓𝐚̈𝐦𝐚̈ 𝐞𝐢 𝐨𝐥𝐞 𝐦𝐢𝐞𝐥𝐢𝐩𝐢𝐝𝐞 𝐩𝐚̈𝐢𝐡𝐭𝐞𝐢𝐬𝐭𝐚̈.
𝐓𝐚̈𝐦𝐚̈ 𝐨𝐧 𝐦𝐮𝐧 𝐚𝐢𝐭𝐨 𝐤𝐨𝐡𝐭𝐚𝐚𝐦𝐢𝐧𝐞𝐧 𝐤𝐚𝐝𝐮𝐥𝐥𝐚.

Tässä on kohtaaminen, joka jäi vahvasti mieleen.
Ja yhtä ennalta-arvaamaton kuin kuvan jäljet.

Tänään pysähdyin nimittäin yllättäen juttelemaan ihmisen kanssa, jota en tuntenut entuudestaan.
Hän vain tuli jostain luokseni ja jäimme juttelemaan.

Minun kiireeni loppui siihen.
Halusin jäädä, hetkeksi.

Hän kertoi avoimesti elämästään. Päihteistä. Yrityksistä lopettaa. Retkahduksista. Lapsestaan.

Ja hän sanoi suoraan:

“𝑀𝑎̈ 𝑜𝑖𝑘𝑒𝑒𝑠𝑡𝑖 ℎ𝑎𝑙𝑢𝑖𝑠𝑖𝑛 𝑙𝑜𝑝𝑒𝑡𝑡𝑎𝑎. 𝑀𝑢𝑡𝑡𝑎 𝑒𝑛 𝑝𝑦𝑠𝑡𝑦 𝑦𝑘𝑠𝑖𝑛.”

Hän kertoi olleensa hetken sairaalassa. Siellä hän pystyi olemaan ilman päihteitä koko ajan.

Ei siksi, että kaikki olisi yhtäkkiä muuttunut.
Vaan siksi, että hän ei kokenut olevansa yksin.

Päivässä oli rytmi.
Joku oli lähellä.
Asiat olivat pieniä ja selkeitä.

M***a kotiin palattuaan kaikki alkoi uudelleen.

Hän kertoi lähteneensä sairaalasta kotiin uuden lääkereseptin kanssa.

Ja samalla hän koki, ettei pelkkä lääkitys vastannut siihen apuun, jota hän olisi tarvinnut pysyäkseen arjessa kiinni ilman päihteitä. Kohti oikeaa suuntaa.

Hän kertoi myös jotakin lisää, mikä pysäytti vielä enemmän.

Hän ei pääse mielenterveyshoitoon, koska käyttää päihteitä. Ja päihteiden käytön lopettaminen ei onnistu yksin, koska hän voi psyykkisesti niin huonosti.

Hän kertoi olleensa aiemmin pidemmän aikaa katkaisuhoidossa. Silloin hän yritti hakea apua myös mielenterveyteen.

M***a hän ei saanut sitä, koska oli käyttänyt aiemmin.

Ja juuri siihen väliin ihminen jää helposti yksin, puristuksiin.

Hän sanoi vielä yhden asian, unelmansa.

Hän haluaisi opiskella.
Hän haluaisi ammatin.
Hän haluaisi tavallisen arjen.
Hän haluaisi elää lapsensa kanssa.

M***a tällä hetkellä hän kokee, ettei kuulu tähän samaan yhteiskuntaan. Yhtä arvokkaana.

Ei siksi, ettei haluaisi kuulua.
Vaan siksi, ettei ole ketään, joka auttaisi häntä alkuun.

Moni ajattelee, että kyse on motivaatiosta. M***a usein kyse on suuremmasta, voimista.

Muutos on liian suuri yksin tehtäväksi.

Eikä tiedä mihin suuntaan lähteä ja miten.

Kun elämä on kaaoksessa, muutos ei ala suurista päätöksistä.

Se alkaa siitä, että joku auttaa tekemään yhden asian kerrallaan.

– avataan yksi kirje
– soitetaan yksi puhelu
– lähdetään yhteen tapaamiseen
– yritetään uudelleen retkahduksen jälkeen

Kaikki ongelmat eivät ole ensisijaisesti lääketieteellisiä. Osa on elämänhallinnan, yksinäisyyden ja toivon katoamisen ongelmia.

Ja niihin ihminen tarvitsee usein rinnalle toisen ihmisen, ennen kuin mikään muu apu alkaa kantaa.

Joskus tärkeintä ei ole se ensimmäinen hoitopaikka.

Vaan ensimmäinen kokemus siitä, että kuuluu vielä johonkin.

̈isy