06/02/2026
Neurokirjon perheet kaipaavat ymmärrystä, eivät syyttelyä
Sari Anttilan (TT 29.1.2026) ”Turvaruoka viimeisin hullutus koulumaailmassa” -kirjoitus sai miettimään, kuinka paljon neurokirjon perheet joutuvat kohtaamaan vähättelyä, ongelmien kieltämistä ja silmien sulkemista jopa opetusalan ammattilaisilta.
Tässäkin keskustelussa olisi hyvä muistaa, että turvaruoka ei ole asia, joka olisi jokaisen lapsen saatavilla siksi, että lapsi vain nyt haluaa. Turvaruoka ei ole ensisijainen tukitoimi, eikä sitä lähdetä kokeilemaan kevein perustein.
Omassa työhistoriassani, jolloin turvaruokaa (tai silloin kun tätä sanaa ei ollut, niin ihan vaan syömistilanteiden käytäntöjä) on mietitty esimerkiksi silloin, kun lapsen kasvu tai kehitys on vaarantunut syömättömyyden vuoksi, tai jos näläntunne tuntuu lisäävän lapsen käytöksen haasteita. Jopa aikuiset, joiden itsesäätelytaidot ovat paljon lapsia kehittyneemmät, tietävät, että nälkäisenä saattaa vähän pienempikin asia ärsyttää enemmän, kuin kylläisenä. Jos esim. lapsi käyttäytyy väkivaltaisesti kavereita, itseään tai aikuisia kohtaan, on tähän puututtava. Turvaruoka ei tietenkään ole ratkaisu joka taikasauvan lailla korjaisi kaiken, kuten eivät muutkaan yksittäiset ratkaisut, sillä asioita tulee katsoa kokonaisuutena.
Juuri näitä kokonaisuuksia katsoessa kokisin erikoisena, jos esim. lapsella aloitettaisiin lääkitys ennen, kuin syömisasioita olisi koitettu laittaa kuntoon.
Turvaruuan avulla voidaan jatkaa muiden ruokien maistelua ja tulla silti kylläiseksi. Jos jo ruuan haju aiheuttaa lapsessa oksennusrefleksin ja aikuinen silti vaatii maistamaan, lapsi ei opi syömään kyseistä ruokaa. Hän oppii vain, että tuo aikuinen ei yhtään tajua.
Lähtökohtaisesti itse suosittelen kaikille monipuolista ja terveellistä, itse tehtyä ruokaa, niin kotona kuin koulussa.
Neurokirjon perheille toivotan jaksamista ja luottamusta siihen, että tietämys näistä asioista lisääntyy yhteiskunnassa.
Minna Mäkitalo (kesk.)
konsultoiva varhaiskasvatuksen erityisopettaja, KM
