28/04/2026
“Te ette ole tahtoneet sotaa, te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, m***a teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.”
“Kun tämän sodan historiaa kerran laaditaan, tulee maailma tuntemaan teidän työnne.”
— Mannerheim, päiväkäsky 14.3.1940
Näin on todellakin käynyt. Tänään vuonna 2026, suomalaisen sotilaan teot tunnetaan kaikkialla maailmassa. Pienen Suomen sisua Neuvostoliittoa vastaan ihaillaan yhä eikä syyttä.
Suomalaiset miehet eivät taistelleet vain itsenäisyydestä. He taistelivat siitä, että suomalaiset naiset ja lapset eivät joutuisi sen terrorin kohteeksi, jonka Neuvostoliitto olisi tuonut tullessaan. Baltian maiden kohtalo on muistutus siitä, mikä meitä olisi odottanut. Kidutusta, hävitettyjä sukuja, vuosikymmenten miehitys. Siltä kohtalolta meidät pelastivat miehet, jotka antoivat henkensä: eivät kunnian, eivät kuuluisuuden vuoksi, vaan koska kotona odotti äiti, vaimo, lapsi, perhe, suku ja Isänmaan kansalaiset.
Sota kosketti jokaista suomalaista perhettä. Minun perheessäni se oli Toivo-ukki. Kollaa. Tali-Ihantala. Karjalan kannas. Hän palasi rintamalta elossa, m***a vaimo ja syntymättömät kaksoset eivät jatkaneet hänen kanssaan. Silti hän jaksoi aloittaa alusta. Perusti uuden perheen, teki työtä, kasvatti lapset. Niin kuin tuhannet ja taas tuhannet muut. Hiljaa, valittamatta, ilman sankaripuheita.
Sellaisia miehiä Suomi sai. Sellaisia naisia myös: lottia, äitejä, sairaanhoitajia, peltotöitä raataneita, joiden työn varassa kotirintama kesti.
Ilman heitä ei olisi vapaata Suomea. Ilman heitä emme tänään olisi täällä. Olen ikuisesti kiitollinen. Nyt ja aina. 🕯️🇫🇮
